51 tai sen alle

Jatkuvaa syöksykierrettä ja nostetta tämä elämä. Välillä on helppoa ja välillä mennään pohjamudissa. Laskiaisena pulttasin kunnon ahmimispäivän ja morkkiksessa tuhkakeskiviikkona aloitin paastoamaan. Ehkä hullua mutta toisaalta pysäyttävää miettiä suhdettaan ruokaan viisi päivää paastoamalla.

Edelleenkään ei ole helppoa. Mutta joitain asioita tässä on selvinnyt. Ei niinkään nälän heikentämillä aivoilla vaan paaston kirkastamisilla ajatuksilla. Pähkinän kuoressa muutama ydin on auennut. Kun vaan löytäisi näiden pähkinöiden puun, niin ehkä näistä pääsisi lopultakin eroon ja eheytyisi ihmisenä.

Ahmiminen on alkanut kolme vuotta sitten.

Kolme vuotta sitten aloitin mieliala lääkityksen.

Taukoina jolloin pyristelen irti lääkityksestä, ahmiminen lakkaa.

Kun tulee rankempaa, aloitan lääkityksen että en olisi niin vittumainen ihminen kuin oikeasti olen. Ihan siksi ettei sellaista kukaan tarvitse. Ja kuusi viikkoa siitä alan lääkitä ahdistustani syömisellä.

Kumpikaan ei toimi. Ei lääke. Ei ahmiminen.

Olen edelleen vittumainen ihminen. 

Mutta turhamainen. Eilen kävin kampaajalla ja tänään tuntuu paremmalta.

Eilen oli maanantai. Taas aloitin laihduttamaan. Ruokailut menikin ihan ok, mutta illan pimeinä tunteina teki mieli taas syödä. Tällä kertaa tyydyin "muutamaan" kurkkupastilliin. Energiattomia oli ja pierettää... Mutta siitäs sain.Tämä päivä on mennyt aamupuurolla, vasta.Lounas on liedellä ja riskialttiisti lupasin lapsille leipoa sämpylöitä. Saapa nähdä kuinka käy. Jotenkin tympii koko touhu aina aloittaa joka maanantai alusta kun viimeistään torstai-iltana tulee totuus vastaan.

Mä listasin sen mitä mä haluan mielessäni. Kenties ongelma on siinä kun mä olen niin pinnallinen haluamisessani, arvostan hyvää kuntoa ja reipasta oloa ja voimaa todella paljon, mutta haluan sen timmin kropan. Tiedän miten se saavutetaan ja totean kerta toisensa jälkeen, että minulla ei ole itsekuria. Luovutan ja lyön lössiksi. Yksi repsahdus tarkoittaa sarjaa ahmimisia ja sen jälkeen taas maanantai aamun ryhdistäytymisiä. Ei tämä voi toimia näin.

Auttaisiko jos kirjoittaa sen ylös:

Tärkeintä:  Hyvä kunto ja vahvat lihakset

Haluan näyttää "hyvältä". 

Ja nämä kaksi ei tavoitteellisesti sulje toisiaan pois, mutta ikävä kyllä, tuo oikeasti tärkeämpi asia on helpompi saavuttaa kuin tämä haluan osuus, ja taasen tämä haluan osuuden saavuttamattomuus aiheuttaa turhautumia ja turhautumiset purkautuu lohtusyömisellä. Sen sijaan että opettelisin palkitsemaan itseäni vaikka lenkillä tai kasvojen hemmottelulla tai muulla "sivistyneemmällä" tavalla.

Miksi pitää miinottaa oma arkensa sillä, että jemmaa kaappeihin hätävaraksi jotain tarjottavaa. Ei ne vieraiden ihmisten suihin mene vaan omaan. Tosin tässä on sellainen hankala piirre että kohdallani hätävaraksi varattu tuote voi olla vaikka näkkileipä.

Mikä ihme päässä sieppaa kun pitää näkkäriä syödä puolikiloa? Ei ole nälkä, ei ole ahdistus eikä edes sitä jälkimorkkista. On vain tylsää, syönpä näkkileipää...

Taas tulee takapakkia tavoitteeseen. Lienee sinne ikänä ees pääseekään.

nuori ja huoleton, vailla vastuuta ja rypytön...  painoin 51 kiloa ja rasvaprosentti huiteli alle 20.  Elämä oli vailla sisältöä, sairastin masennusta tietämättäni sitä. Koin olevani aina ulkopuolinen ja täysin sopimaton tähän maailmaan. Hyödytön kun en tuottanut rahallistä hyvää kenellekkään ja minulle oli elämäni aikana tehty hyvin selkeäksi että minulla on jonkinlainen luonnevika jonka vuoksi minusta ei voi koskaan tulla siedettävää ihmistä.

No kenties se pitää paikkansakin. En vieläkään erityisemmin tuota kenellekkään juurikaan mitään aineellista iloa, sairastan edelleen lievää masennusta, koen välillä olevani pihalla kuin lumiukko ja useammin kumminkin jollainlailla niin outo etten mahdu tähän maailmaan. Ja minulle on kyllä käynyt selkeäksi, että olen hankala, vittumainen ja tarpeeton ihminen. Painan edelleen sen 51 kiloa, ja olen onnistunut vuosien varrella myös saamaan lisää näitä kiloja jo 9 kappaletta seurakseni, rasva prosentti huitoo missä lie, eipä oikeastaan kiinnosta.

Mutta jotain muuta minussa on. Kaikesta epäkelpoisuudestani huolimatta olen edelleen tässä, elän ja hengitän, näen maailman oudossa valossa ja omistan mitä parhaimpia rakkaimpia ystäviä ja paljon, lisäksi minulla on perhe ja eläimiä, jotka todennäköisesti hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, kuten kaikki muutkin.

Mikä siis mättää niin että tarvitsee blogia kirjoittaa minusta ja oman itseni löytämisestä?

Lienee se kompleksinen asenne ruokaan, mitä mukanani kulkee. Kenties haluan joskus olla tuossa iänikuisessa tavoitteessani 51 kiloa, mutta sitä ennemmin haluaisin kuitenkin suhtautua ruokaani "normaalisti".